Mielen voima: Harjoittelu

Olin 22-vuotias, kun olin elämäni ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa joku ampui minua kohti. Se tapahtui Afganistanissa. Ajoin pimeyden keskellä RG-32M-panssariautoa saattueessa, kun taivaalla alkoi räjähdellä. Ne olivat ohi ammuttuja singon raketteja, jotka aikasytytin laukaisi.

Siihen mennessä olin harjoitellut kolme peräkkäistä vuotta täysipäiväisesti erilaisia tilanteita, joissa jotain vastaavaa kävisi. Olin samalla usein miettinyt, että kuinka reagoisin ja toimisin tositilanteessa. Nyt sekin selvisi: aika lailla niin kuin olin harjoitellutkin reagoimaan.

Kaikki olivat suorastaan hämmentävän rauhallisia, joten eipä siinä sitten auttanut alkaa itsekään säntäilemään. Kaikki ei tapahtunut täydellisesti, mutta harjoittelua oli takana niin paljon, että kukaan ei turhaan hätäillyt. Kaikki keskittyivät omaan hommaansa ja johtaja keskittyi johtamaan. Tilanne ratkesi niin, ettei kellekään käynyt mitään, ja vastustaja lähti karkuun. Suuria sankaritekoja ei jäänyt kerrottavaksi. Tilanne oli oikeastaan aika simppeli verrattuna harjoitusskenaarioihin, joita olimme käyneet läpi operaatioon lähtöä edeltäneessä koulutuksessa. Niin päin kuuluu ollakin.

Mielen voimaa voi harjoitella osittain samaan tapaan kuten fyysistäkin voimaa: tekemällä asioita, jotka koettelevat sitä. Kun tekee asioita, jotka tuntuvat vaikeilta, huomaa jossain vaiheessa erottuvansa muista.

Sotilaan näkökulmasta harjoittelu tarkoittaa niin sotilaskoulutusta kuin todellista operatiivista kokemustakin. Vanhan viisauden mukaan ihminen voi oppia vain jotain, minkä hän jo tietää. Koulutus antaa valmiudet kohdata todellisuus. Todellisuus antaa valmiudet ymmärtää oppimaansa ja kohdata yhä vaikeampia haasteita.

Millä tavoin kokemus sitten vaikuttaa henkiseen suorituskykyyn? Yksi näkökulma on seuraava: Ihmisen ajattelu koostuu tiedostetusta ja tiedostamattomasta mielestä. Edellisen ”kaistanleveys” on suppea. Tutkijoiden mukaan ihminen pystyy tietoisesti keskittymään 1-7 asiaan riippuen siitä, kuinka monimutkaisesta asiasta on kyse. Tiedostamattoman mielen ”kaistanleveys” sen sijaan on aivan jäätävän iso – näin yksinkertaistetusti. Kun kaistanleveys menee tukkoon, ihminen yleensä joko lamaantuu tai menettää malttinsa.

Jotta tiedostettu mieli saadaan mahdollisimman tehokkaaseen käyttöön, pitää minimoida keskittymistä vaativien asioiden määrä. Sotilaan näkökulmasta tämä vaatii omaan toimintaan liittyvien temppujen harjoittelemista automaatioiden tasolle, koska toimintaympäristöä on vaikea muuttaa (toisin kuin vaikkapa toimistotyössä, jossa ärsykkeitä ja työn pirstaleisuutta on usein mahdollisuus vähentää).

Käytännössä se tehdään vaikkapa toistamalla riittävän paljon motorisia suorituksia sekä vakioimalla asioita, kuten toimintatapoja tai eri varusteiden sijoituspaikkoja. Kun asioita on toistanut riittävän usein, niistä tulee automaatioita, ja samalla vapautuu kapasiteettia havainnointiin ja päätösten tekemiseen, ihan kuin vaikkapa auton ajamista opetellessa. Ihmiselle kehittyy intuitio. Asian menevät sinne kuuluisaan selkäytimeen.

Perinteisen motoriseen oppimiseen liittyvän nyrkkisäännön mukaan taidon vakioiminen vaatii 10 000 onnistunutta toistoa. Onnistuakseen automaationa paineistetussa tilanteessa se vaatii 100 000 toistoa. Tietotyössä oman alan asiantuntijuus vaatii yleisen näkemyksen mukaan vastaavasti noin 10 000 tunnin perehtymistä.

Tietenkään näitä toistomääriä ei voida pitää absoluuttisena totuutena, mutta luvut auttavat ymmärtämään, että asioita pitää tehdä paljon, että niistä tulee automaatioita. Siksi aloittelijat kaikilla aloilla vaikuttavat hölmöilevän yksinkertaisissakin asioissa. Yksinkertaisetkin asiat ovat vaikeita, jos niitä on paljon ja ne kaikki ovat uusia. Rajoitin menee tukkoon.

Laskuvarjojääkärikurssin hyppykoulutuskausi on oppikirjaesimerkki äksiisikoulutuksesta, jossa yksinkertaisia motorisia suorituksia toistetaan satoja kertoja, vaikka lentokoneesta hyppääminen ei ole mikään vaikea temppu. Kaikki tehdään aina viimeistä yksityiskohtaa myöten samalla tavalla. Simpanssille voisi pukea joukkojenpudotusvarjon, heittää koneesta ulos, ja se selviäisi hengissä, ehkä jopa ehjänä. Hyppääjän pitää kuitenkin pystyä tekemään nopeasti oikeat toimenpiteet, jos jotain menee pieleen. Se vaatii sen, että mahdollisimman suuri osa toiminnoista tulee selkärangasta. Lisäksi pieleen menemisen todennäköisyys kasvaa, jos varusteita ei käytetä täysin oikein.

Kokemuksen myötä kasvaa myös oma havainnointikyky. Ensimmäisestä laskuvarjohypystäni pystyin jälkeenpäin kertomaan vain pääkohdat. Hyppyjen karttuessa pystyin havainnoimaan enemmän asioita: miltä potkurivirta tuntui, kun ponnistin koneen ovesta ulos, millainen oli uloshyppyasentoni jne. Asiat olivat automatisoituneet ja myös kokemattomuuteen liittyvä jännitys karissut.

Miten tätä kaikkea sitten voi soveltaa ”normaaliin maailmaan,” jos haluaa vähentää henkistä kuormittumista? Luo rutiineja, vakioi toimintatapoja ja keskity yhteen asiaan kerrallaan. Opettele uudet asiat mahdollisimman häiriöttömässä ja tutussa ympäristössä. Jos valmistaudut johonkin stressiä nostavaan tapahtumaan, esimerkiksi esiintymiseen, harjoittele. Toista etukäteen useita kertoja niitä osasuorituksia, joiden osalta se on mahdollista. Loput voit käydä mielessäsi läpi mielikuvina. Saattaa kuulostaa hassulta tai työläältä, ja työlästä se onkin. Jos haluaa kuitenkin jollain alueella keskivertoa parempaan suoritukseen, siihen pitää panostaa keskivertoa enemmän. Silloin voi todellisen tilanteen tullen keskittyä tärkeimpään. On esimerkiksi vaikea johtaa etäkokousta, jos ei ole ikinä opetellut käyttämään käytettävää tietokoneohjelmaa. Tällöin keskittyminen käsillä olevaan asiaan ei varmaan kenelläkään osallistujalla ole täysipainoista.

Perusasioiden suvereeni osaaminen mahdollistaa kyvykkyyden ja hallinnan tunteen, joka on yksi edellytys flow’lle ja motivaatiolle missä tahansa tehtävässä tai tilanteessa. Siksi hallinnan tunne on aina seurausta sitkeydestä, jolla perusasiat on ensin opeteltu.

Toinen näkökulma kokemuksen tuomaan etuun liittyy jo aiemmin mainittuun intuitioon, ja on sama kuin, jolla usein perustellaan historian tuntemisen tärkeyttä: perspektiivi. Ajattelu ja näkemykset kehittyvät vain, kun niitä testataan.

Afganistanissa meillä oli tiimikaverini kanssa tehtävällä ollessamme tapana istuskella aamuisin partiotukikohdassamme kenttäsängyllä, jutustella, juoda pikakahvia termospullon korkeista ja syödä Raider-patukoita. Samalla nautimme aamun viileydestä, nousevan auringon valosta säkkipimeässä yössä vietetyn vartiovuoron jälkeen sekä hetkellisestä kiireettömyyden tunteesta, ennen kuin kiskoisimme 25-kiloiset luotiliivit niskaan ja nousisimme autoihimme. Muistan, kuinka paljon nautin noista hetkistä. Muistan myös, kuinka kaverini yhtenä aamuna totesi: ”Sitten, kun me palataan taas Suomeen, niin en aio kyllä hirveästi enää mistään stressailla.”

Muistutin häntä tuosta lausahduksesta joskus kuukausia myöhemmin, ja totesimme yhdessä kuinka ihmismieli jännästi kalibroituu kulloiseenkin ympäristöön, ja vaarattomista asioista kumpuava stressi nostaa aina lopulta päätään. Siihen suhtautuu kuitenkin toisin. Vaikkapa nyt, eläessäni yhtä ravistelevimmista Suomen sotien jälkeisistä ajoista, ensimmäistä poikkeustilaa 40-luvun jälkeen, muistan silti jatkuvasti, että elämäni on huomattavasti parempaa kuin valtavalla osalla maapallon väestöstä normaaliolojen aikana – vähääkään suomalaisten vaikeuksia ja koettelemuksia vähättelemättä.

Afganistanin reissu oli itselleni elämää muuttava monella tavalla. Maailman epäonnistuneimman valtion näkeminen avarsi näkemystäni. Ymmärsin maanpäällisen elämän tilapäisyyden ja haurauden sekä oman häkellyttävän hyväosaisuuteni maailmassa. Valmistautumisen tärkeys kristallisoitui viimeistään silloin. Sotilaan taitoja voi harjoitella vaikka koko elämänsä, mutta vasta se, että lähdin Afganistaniin, pakotti minut tulemaan sinuiksi sen asian kanssa, että elämä voi päättyä vaikka tänään tai huomenna. Jouduin prosessoimaan sen, mitä useimmat miettivät käsittääkseni vasta eläkeiässä. Sittemmin olen tajunnut, että se oli valtava lahja.

Minkä tahansa asian saa tuntumaan pikkuisen paremmalta, kun ottaa riittävän surkean vertailukohdan. Jos on hengissä, kylläinen, jossain kuivassa ja lämpimässä, eikä yllä leiju välitön väkivallan uhka, niin on jo aika paljon syitä olla kiitollinen. Elämää helpottaa oppia myös se, että kaikki päättyy aikanaan, niin hyvässä kuin pahassa. Se auttaa jaksamaan vaikeissa hetkissä, mutta muistuttaa myös nauttimaan hyvistä, kun se on vielä mahdollista. Oikeastaan voisi sanoa, että sotilaskoulutuksen kaikki kurjuus on jotakuinkin näiden kahden edellä mainitun asian opettamista varten.

-VP