Mielen voima: sosiaalinen yhteenkuuluvuus (ja 5 tosielämässä testattua tapaa vahvistaa sitä)
Tämä kirjoitus on jatkoa omiin kokemuksiini perustuville pohdinnoille mielen voimasta sekä erityisesti pelon ja stressin hallitsemisesta. Neljä aiempaa tekstiä ovat käsitelleet arvomaailman vahvistamista, valmiuksien opettamista, harjoittelua ja fyysisestä toimintakyvystä huolehtimista.
Laskuvarjojääkärikurssia oli kulunut joitakin viikkoja, kun hyppykoulutuskausi alkoi. Se oli odotettu ajanjakso, kiteytyihän siihen paljon siitä, miksi olimme kaikki Uttiin halunneet. Toisaalta HKK:na tunnettua kautta myös pelättiin, sillä se on tarkoituksellisen rankka fyysisesti. Sotaväessä pitää juosta varsin paljon oppiakseen hyppäämään laskuvarjolla.
Päivä alkoi olla paketissa, ja oli loppukilpailun aika. HKK:lla jokainen päivä päättyi tuvittain käytyyn loppukilpailuun. Olimme jumpanneet tukeilla, painineet ja tehneet kaikkea muutakin reipashenkistä. Nyt kiipesimme rinkat selässä kilpaa motivaatiomonttuna tunnetun jyrkän hiekkakuopan reunaa ylös. Suoritus oli tuttu, sillä olimme harjoitelleet sitä edelliset tunnit. Kuopan pohjalla oli joukkueellinen lähes tyhjiä, hiestä märkiä takkeja, joihin oli kuhunkin ripustettu rinkka. Jos katsoi tarkasti, takkien sisällä saattoi nähdä myös laihoja ja lommoposkisia nuoria miehiä.
Kun lähtömerkki kajahti, alkoi kuitenkin tapahtua. Kukaan ei kiitänyt, mutta mäen harjanne lähestyi samalla tavalla kuin mikä tahansa huippu: askel kerrallaan. Kyse ei ollut yksilöiden yhteenlasketusta suorituksesta, vaan nopein ryhmä oli se, jossa nopeimmat auttoivat hitaimpia.
Rehellisesti sanottuna en varmaksi asti muista, että miten kilpailussa kävi (todennäköisesti oma tupani voitti), mutta muistan kuinka suuresti kilpailut vaikuttivat meihin. Ryhmä lähentyi, kun se joutui tekemään vaikeita asioita yhdessä, ja yksilöt joutuivat selviytyäkseen pitämään toisistaan huolta.
Ei hyppykoulutus tietenkään ollut ainoa tapa ja hetki tiimiytyä. Kun kymmenen ihmistä joutuvat viettämään kaiken aikansa yötä päivää yhdessä, oppimaan tulemaan toimeen keskenään, pinnistelemään suuren osan ajasta epämukavuusalueella ja ottamaan väkisinkin vastuuta ja tukea toisistaan, niin se muuttaa ihmistä. Palveluksen lopussa oman ryhmän keskellä oleminen sai tuntemaan aitoa voittamattomuuden tunnetta. Se oli kuin hiillos, johon vietynä hiilenpala alkaa nopeasti loistaa ja hehkua
Kokemusta on hieman vaikea kuvailla jollekin joka ei ole kokenut vastaavaa. Eräs kurssikaverini tiivisti hyvin laskuvarjojääkärikurssin hengen: ”Alussa oli huone. Te teitte siitä kodin.” Kaikesta myöhemmin tekemästäni ja kokemastani huolimatta pidä edelleen laskuvarjojääkärikurssia omalla tavallaan ainutlaatuisena ja mullistavana vaiheena elämässäni. Olin nuori, ja kurssi opetti minulle paljon sekä itsestäni että muista ihmisistä.
Sosiaalinen yhteenkuuluvuus on minkä tahansa yhteisön elinehto. Yksilölle se on henkisesti vahvistava asia, joka samalla ruokkii henkilökohtaista tarkoituksen tunnetta. Uskon, että yksilöiden ja yhteisöjen hyvinvointi on eräänlainen itseään vahvistava kierre. Hyvinvoivat yksilöt muodostavat hyvinvoivia yhteisöjä. Vastaavasti hyvinvoivat yhteisöt tukevat siihen kuuluvien yksilöiden hyvinvointia. Vahvin tiimi on se, jossa jokainen kokee olevansa vastuussa ja tekee tunnollisesti töitä yhteisen päämäärän saavuttamiseksi.
Pelkkään yksilötyöskentelyyn keskittynyt oman tiensä kulkija voi toki olla tehokas yksilö huonostikin toimivassa tiimissä, mutta tiimi ei ole silloin tehokas kokonaisuutena. Pahimmassa tapauksessa tiimin huonon suoriutumisen aiheuttava henkilö vieläpä erottuu ulkopuoliselle itse edukseen. Yleisesti ottaen hyvin toimiva tiimi on kaikkein tehokkain tiimi. Sen jäsenillä on edellytykset sekä voida hyvin että suoriutua hyvin. Aika harvoin kukaan sen sijaan suoriutuu hyvin, jos on samaan aikaan ihmisenä raunio.
Netti on pullollaan erilaisia sotilasaiheisia videoita ammuntavinkeistä treeniohjeisiin, mutta todellisuudessa sotilaan tärkein taito on osana tehokasta ja toimivaa joukkoa toimiminen. Sitä on vaikea kuvata videolle, eikä se taida muutenkaan olla sotilasmaailmasta kiinnostuneille yhtä kiinnostava aihe kuin isot pyssyt. Se on silti suorituskyvyn ytimessä.
Sotilasympäristössä korostuu se kaikkialla muuallakin pätevä tosiasia, että sosiaaliset taidot ovat pohjimmiltaan usein moraalisia valintoja, eivät small talk -taitoa tai supliikkia: yritänkö päästä itse mahdollisimman helpolla, vai autanko kaveria tai ryhmää? Yritänkö aina tehdä muita kohtaan oikein, vai pelkästään silloin, kun se on kätevää? Yksi tehokkaan ja toimivan yhteisön merkki on yhteenkuuluvuus (koheesio), joka ei kuitenkaan näy vihamielisyytenä joukon ulkopuolisia kohtaan.
Toimivat ja merkitykselliset sosiaaliset suhteet ovat ponnistelemisen arvoinen asia, jonka eteen kannattaa tehdä työtä, ja joka tukee henkistä jaksamista vaikeina aikoina. Muilta on kuitenkin turha odottaa tukea, jos ei ole itse valmis antamaan sitä toisille.
Tässä viisi konkreettista ja tosielämässä testattua tapaa vahvistaa omaa tiimiä tai yhteisöä:
1. Älä ole nilkkimäinen rotanpoikanen
Laskuvarjojääkärikomppaniassa on edelleen käytössä niin sanottu tasokoejärjestelmä, jossa opittuja taitoja mitataan pitkin vuotta kolmessa noin kaksipäiväisessä tasokokeessa. Kaikki ovat samalla kilpailuja. Ensimmäinen on yksilökoe, jossa oma ryhmäni pärjäsi kokonaisuutena keskiverrosti. Toisen tasokokeen voitimme. Miksi? Osittain aivan varmasti siksi, ettei meillä ollut joukossamme yhtään nilkkimäistä rotanpoikasta (luin poikana ahkerasti Tintti-sarjakuvia, ja termi oli eräs Kapteeni Haddockin pahimmista solvauksista). Toimimme poikkeuksellisen tehokkaasti ryhmänä.
Kyse ei ole pelkästään siitä, mitä kunnioittavalla käytöksellä saa, vaan vähintään yhtä paljon siitä, mitä kolikon kääntöpuolella menettää. Jos kokee sairaalloisen vahvaa kiinnostusta aiheen syvempään tutkiskeluun, kannattaa aloittaa tästä HBR:n artikkelista: https://hbr.org/2013/01/the-price-of-incivility
2. Ole aina valmis painimaan
Siinä yhteisössä, josta minä tulen, läheisistä väleistä kertoi se, kenen kanssa pystyi alkaa painia spontaanisti ilman, että kumpikaan osapuoli repi pelihousujaan. Työelämässä olen kuristanut ehkä kymmenkunta enemmän tai vähemmän suoraa esimiestäni, joskus ihan jo työtehtävien puolesta, mutta ei aina. Joskus olen myös tullut itse kuristetuksi. Selvää on ollut myös se, että veljellisen painin lisäksi kaikkien pitää olla valmiita painimaan myös toisen puolesta. Sitäkin on tehty.
Selkeyden vuoksi en nyt kuitenkaan kannusta ketään rusikoimaan työtovereitaan tai esimiestään tai ketään muutakaan, vaan paini on vertauskuva. Pointti on se, että jokaisen pitää olla valmis haastamaan ja tulemaan haastetuksi ilman, että kukaan alkaa diivailla.
3. Ole rehellinen itsellesi ja muille
Lasse Lehtinen kertoo kirjassaan Kekkonen ja minä jutelleensa 70-luvulla paljon Neuvostoliitossa matkanneen veturinkuljettajan kanssa. Tämä kertoi Neuvostoliiton kaatuvan, mikä johti maisterin ja duunarin väliseen väittelyyn. Veturinkuljettaja oli sitä mieltä, ettei voi kestää sellainen maa, jossa kaikki varastavat toisiltaan. Hän oli varmaan yksi niistä harvoista, jotka eivät yllättyneet vuonna 1992.
On turha kuvitella, että toisilleen epärehellinen yhteisö voi toimia hyvin. Valheet ovat kaataneet suurvaltoja ja ne kaatavat pienempiäkin yhteisöjä. Joskus siihen menee vähän ja joskus paljon aikaa.
4. Tee (edes joskus jotain) hyvää pyytämättä
Erikoisjoukkokurssilla olin kerran ampumaratapäivän jälkeen puhdistamassa asettani, kun sain tiimikaveriltani eteeni kupillisen juuri mieltymysteni mukaan tarjoiltua kahvia saatesanoilla: ”Ajattelin, että haluaisit ehkä kahvia.” Tuo ele jäi mieleeni, koska oivalsin konkreettisesti siinä hetkessä, miten voimakas vaikutus pienillä hyvillä teoilla on toisiin ihmisiin. Sittemmin erilaisia esimerkkejä on kertynyt niin paljon, ettei niitä ole mielekästä jakaa tässä.
Hyvät teot rakentavat keskinäistä luottamusta. Teon ei tarvitse olla suuri kertoakseen hyvästä aikeesta.
5. Lopeta mussuttaminen ja ota vastuuta
Osana erikoisjoukkokurssia kävimme aikoinaan Lapissa opettelemassa moottorikelkkailua. Sotilasympäristössä kelkkaa ajetaan pitkälti urien ulkopuolella, ja kun pehmeää lunta on alla yli metri, kelkan käsittely maastossa vaatii yllättävän paljon harjoittelua. Todellisuus iskostaa ennemmin tai myöhemmin jokaisen mieleen sen lainalaisuuden, jonka uskon pätevän tiimityöskentelyyn kaikkialla muuallakin: Jokaisen on pakko ajaa omaa kelkkaansa, mutta auttaa aina välillä myös jonkun toisen kelkka pois hangen sisästä. Muuten ryhmä ei liiku ja silloin se ei myöskään onnistu.
Aina voi syyttää olosuhteita, kalustoa ja ties mitä, mutta se ei silti muuta sitä tosiasiaa, että jokainen on vastuussa omasta kelkastaan ja sen ajamisesta. Samalla on kuitenkin totta myös se, että jokaisen kelkka jumahtaa hankeen ennemmin tai myöhemmin.
Siis lopeta mussuttaminen ja ota vastuuta – itsestäsi ja muista.
-VP