Mikä on turhaa ja mikä tärkeää?
Eletään pääsiäisviikkoa, mikä sai minut muistamaan kirjoituksen, jonka julkaisin aikoinaan somessa. Koska siinä on taas/yhä jonkinlaista ajankohtaisuutta, päätin julkaista sen uudelleen myös Toran blogissa. Siis olkaapa hyvät:
"Kokemus on auttanut minua ymmärtämään, mikä kaikki on turhaa. Aika paljon on."
- Henrik Dettmann
Vietin tänään päiväni Leivonmäen kansallispuistossa. Kun viiltelin makkarani ja pilkoin polttopuut Nepalista tuomallani khukuri-veitsellä (varmastikin paras työkalu kumpaankin hommaan), ajatukseni palasivat Langtangiin.
Katmandussa luotettavan oloinen paikallinen pienyrittäjä vuokrasi minulle ja toveri Jukalle kadunkulmasta moottoripyörän ja otti passini pantiksi. Kerroimme, mihin olemme matkalla, ja hän vakuutti, ettei passia tarvita. Tarkastuspisteitä olikin lopulta vain neljä, mikä pyöristyy vielä nollaan. Diplomaattinen diplomaattiystäväni onneksi neuvotteli meidät niistä helposti eteenpäin. Loppureissusta Jukka ohjeisti jo, ettei kannata pysähtyä lainkaan. Käänsin siis tarkastuspisteen kohdalla lisää kaasua. Hymyilimme kuin vajaaälyiset, vilkutimme ystävällisesti ja huusimme: "Namasteee!" ohi päristellessämme. Rynnäkkökivääri kourassa tsekkarilla postannut sotilas vain vilkutti hämillinen hymy kasvoillaan takaisin.
Ensimmäisenä aamuna valutin aamupalaomeletin rasvat syliini, joten kuljin loppureissun näyttäen siltä, kuin housujeni etumus olisi ollut jatkuvasti märkä. Jukka taas oli ostanut paikalliselta kauppiaalta halvan takin, jossa oli takuuaidot The North Face ja Gore Windstopper -merkinnät. Hän oli niin tyytyväinen, ettei hennonut poistaa niistä kertovia A5-kokoisia pahvilärpäkkeitä, vaan ne lepattivat koko reissun ajan takin vetoketjussa kiinni. Kenties olimme niin sympaattinen parivaljakko, ettei meitä senkään takia nähty tarpeelliseksi pysäyttää.
Pian nautimmekin jo aamupalaa Langtangissa. Koko kylä oli tuhoutunut vuotta aiemmin maanjäristyksen laukaisemassa jää- ja maavyöryssä yhtä hotellia lukuun ottamatta. Lähes jokainen kylässä ollut kuoli. Jälleenrakennus oli hidasta, koska syrjäiseen vuoristokylään ei johtanut ainuttakaan tietä.
Söimme omeletit paikallisen majatalon terassilla. Majataloa pyörittänyt mies liittyi jossain vaiheessa seuraamme ja kertoi menettäneensä vaimonsa ja lapsensa maanjäristyksessä. Nyt ei auttanut kuin jatkaa eteenpäin.
Oli jälleen yksi niistä hetkistä, kun minulle konkretisoitui maanpäällisen ihmiselämän hauraus ja ohikiitävyys sekä se, kuinka häkellyttävän helppoa, turvallista ja etuoikeutettua oma elämäni on aina ollut - ja on yhä, vaikkapa meneillään olevasta poikkeustilasta ja koronakriisistä huolimatta.
Tunsin myötätuntoa tuota miestä kohtaan. Sitten maksoimme laskun ja lähdimme. Seuraavana päivänä heitinkin jo löylyä katmandulaisen kauneussalongin saunankiukaalle roskaämpärillä. Muutaman päivän päästä heräsin Suomessa oman perheeni kanssa hotellista ja suuntasin pekoniaamiaiselle.
Pääsiäisessä on niin juutalaisessa kuin kristillisessäkin perinteessä pohjimmiltaan kyse pelastumisesta ja kiitollisuudesta. Ehkä nyt voisi olla hyvä aika pysähtyä miettimään, mistä itse voi olla kiitollinen, vaikkei välttämättä kokisi omakseen kumpaakaan em. perinteistä.
Itseäni siinä auttaa kaksi oivallusta. Ensinnäkin niin kauan kuin henki pihisee, asiat voisivat aina olla huonomminkin. Toisekseen kaikki päättyy joskus, niin hyvässä kuin pahassakin. Se auttaa jaksamaan vaikeuksissa, mutta toisaalta myös iloitsemaan hyvistä asioista silloin, kun vielä voi.
Kokemus on auttanut minua ymmärtämään, mikä kaikki on oikeasti tärkeää. Aika vähän on.
Hyvää pääsiäistä!
- VP